SuomiOpas - Matkailu- ja karttakirja

13 1980 1 225 931 1985 1 546 094 1990 1 938 856 1995 1 900 855 2000 2 134 728 2005 2 430 345 2010 2 877 484 2012 3 057 484 30.6.2013 3 077 782 henkilöautoa, 381 527 pakettiautoa, 130 670 kuorma-autoa ja 15 127 linja-autoa Henkilöautokanta lähti nopeaan kasvuun 1920-luvun lopulla, osaksi mm. alkoholin salakuljetuksen takia. Rannikolta sisämaahan suuntautu- neet kuljetukset edellyttivät nopeita autoja ja yhtä nopeaa kyytiä tarvitsivat salakuljettajia jahtaavat poliisit ja tullimiehet. Jo kymmenen vuotta myöhemmin nähdään maailmanlaajuisen laman pysähdyttäneen kasvun. Lopullisesti autokanta romahti talvisodan alla, kun autot otettiin ar- meijan käyttöön ja polttoainesäännöstely alkoi. Sodan ja sen jälkeisen vajaan kymmenen vuoden säännöstelyaika näkyy autokannan hitaana nousuna – oli puutetta polttoaineesta, pyöränrenkaista – ja ostovoimasta kaikkiaan. Kun autokauppa sitten vapautui säännöstelystä vuonna 1962, räjähti autokanta kasvuun. Samaan aikaan alkoivat laajat tienrakennusohjelmat, jotka toteutettiin ns. siirtotyövoimahankkeina ja jonka tuloksena syntyi nykyinen päätieverkosto. 1990-luvun alun energiakriisi näkyy sekin pienenä notkahduksena Autokanta alkaa kasvaa Sodan jälkeen autokanta kasvoi hitaasti. Vuonna 1939 Suomessa oli yksi henkilöauto 154 suomalaista kohden. 1950-luvun alussa yhtä autoa kohden oli yhä 150 suomalaista.  Sen jälkeen henkilöautojen määrä lähti nousuun. Vuodesta 1950 vuoteen 1962 henkilöautojen määrä kym- menkertaistui. Vuonna 1962 oli enää 17 henkeä autoa kohden. Autokannan lisääntyminen näkyy myös tässä mielessä selvästi. Jos lasketaan autoon mahtuvan 5 ihmistä, niin vuonna 1955 kymmenes osa kansasta olisi mahtunut suomalaisten omistamiin henkilöautoihin, 1965 jo puolet. Vuonna 1975 koko kansa olisi mahtunut henkilöautoihinsa – jopa niin että vain neljä istuinta olisi ollut käytössä, vuonna 1968 matkaajia autoa kohti oli vain kolme ja vuonna 2006 ajettiin jo kahdestaan. Nykyisin etupenkkikin on vajaamiehitetty – autoa kohden on vain 1,5 suomalaista. Lähde: Mauranen Tapani: Autolla arkeen. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. W & G 2008. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa vallitsi pula lähes kaikesta – paitsi uusista lapsista. Tämä koski luonnollisesti myös autokantaa. Sitä elvytettiin ennen kaikkea ns. itäautoilla. Hiljalleen koheneville maanteille ilmestyy Neuvostoliitosta Moskvitseja, jotka olivat aluksi saksalai- sen Opelin kopioita, Volgia ja Pobedoja ja Tsekkoslovakiasta tuotuja Skodia. Vieraita eivät olleet myöskään käryttävät kaksitahtiset Ifat eivätkä Trabantit Itä-Saksasta. Näitä autoja vierastettiin eikä karsastus välttämättä ole kadonnut vieläkään. 1970-luvulla maantiet vallanneet Ladat ovat katoavaa perinnettä ja Skoda uudistettunakin on joidenkin mielestä edelleenkin ”itäauto”. Toisten mielestä taas itäauton hankkiminen oli aatteellisesti erityisen hyväksyttävää. Itäautojen osuus suomalaisesta autokannasta oli 1960-luvun puolivälissä vajaa kolmannes. Kun vuonna 1962 länsiautojen tuonti vapautettiin ilmestyi teille folkkareita – saksalaisia kansanautoja, Volkswageneita, joita saatettiin jonottaa autokauppiaalta vuosikausia. Merkkien määrä lisääntyi ja auton hankinta alkoi olla mahdollista myös keskiluokalle ja sittemmin myös työvä- estölle. Mielenkiintoista on, että autoja hankittiin etupäässä kaupunkeihin – sinne, missä niitä ei välttämättä olisi liikkumista varten tarvittu ja maaseutu turvautui lähimatkailussaan edelleen polkupyörään, linja-autoon ja traktoriin. Traktori oli oivallinen myös henkilökuljetusvälineenä – Lavalle vain lankut poikittain ja matkaan! Mutta liikennevälineiden kehitys oli oireellinen. Nyt autoja hankittiin – ei vain tarpeeseen – vaan statuksen vuoksi. Alkoi autoilun aikakausi. Tämä merkitsi, että autolla lähdettiin ajelemaan ihan vain huvikseen – viettämään automatka-aikaa. Kun päästiin 1980-luvulle ulottui auton hankintaprosessi myös maaseudulle. Sitä mukaa, kun palvelut vähenivät maaseudun kylistä, kaup- paverkosto harveni ja linja-autovuorot vähenivät, lisääntyivät henkilöautot myös maaseudulla. Ja niiden lisääntyessä ja liikkumisen helpon- nuttua palvelut edelleenkin vähenivät, kauppa siirtyi kauppakeskuksiin ja julkinen liikenne yhä vain harveni. Autolla liikkumisesta tuli yksi yhteiskuntasuunnittelun kulmakivistä. Tiestöä kehitettiin lisääntyvän autokannen myötä, mikä taas mahdollisti yhä helpomman ja nopeamman liikkumisen. Autoilemalla. Työmatkaliikenne ja muu hyötyajaminen olivat toki vieläkin autolla kulkemisen perussyy. Vuonna 1974 tehdyt tut- kimuksen mukaan jo 55 % työmatkoista ajettiin omalla autolla, 2000-luvulle tultaessa tämä määrä oli jo yli 60 prosenttia, 2010-luvulla lähes 80 % työmatkoista tehdään omalla autolla. Kirsi Pönni: Automatkailijat Suomessa. teoksessa Matkalla jossain Suomessa. Mobilia 2000. Hämeenlinna 2000. © Mobilia © Mobilia