SuomiOpas - Matkailu- ja karttakirja

15 Sotavuosiin tultaessa Suomessa oli noin 20 000 huvilaa – kesäasuntoa. Sotavuosien jälkeen kesähuviloiden hankkiminen alkoi yleistyä. 1950-luvulla kesämökkeily – vaatimattomien kesänviettopaikkojen rakentaminen – alkoi muuttua koko kansan harrastukseksi. Kaupungis- tuminen joudutti mökkirakentamista, kun maalta siirtyneet kaihosivat takaisin maalle edes kesäksi. Myös lauantain muututtua vapaapäiväksi 1960-luvun lopulla ja koulujen työviikon muuttuminen viisipäiväiseksi, mahdollisuudet viikonlopun viettoon omalla vapaa-ajan asunnolla lisääntyivät. Tämä lisäsi myös liikennettä kaupunkiseuduilta mökkiseuduille. Vuoden 1970 väestönlaskennassa selvisi, että kesämökkejä oli Suomessa 176 000 ja kymmentä vuotta myöhemmin jo 251 700. 1980-luvulla mökkien määrä lisääntyi 100 000:lla ja vuoden 2012-tilaston mukaan maassamme oli noin 496 200 mökkiä eli vapaa-ajan asuntoa. Mökkejä oli eniten Varsinais-Suomessa, yhteensä 49 000 ja Etelä-Savossa ja Pirkanmaalla mökkejä oli 45 000 kummassakin. Lapissa mökkikylissä ja muuallakin oli yli 30 000 vapaa-ajan asuntoa. Vähiten mökkejä oli Keski-Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla. Tämä merkitsee käytännössä puolen miljoonan auton kulkemista kesäviikonloppuina loma-ajan ulkopuolella kaupungeista mökkipitäjiin, mikä taas merkitsee erityisesti pääkau- punkiseudulta autojen virtaa sisämaahan ja saariston teille. Lähde: Anu-Hanna Anttila: Mökkeily. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Hyvinvoinnin Suomi. W&G 2008. Lapinmatkailun massaturismi 1960-luvun jälkipuoliskolla alkoi Lapissakin varsinainen massamatkailun vaihe, jota on jatkunut tälle vuosikymmenelle. Teitä parannettiin ja ne saivat kestopäällystyksen, joten autoilusta tuli entistä helpompaa ja houkuttelevampaa. Samalla matkailuelinkeino muuttui yhä keskei- semmäksi tuloja tuottavaksi elinkeinoksi ja siitä kehitettiin ympärivuotinen palvelukonsepti. Kun lasketteluinnostus valtasi suomalaiset, nousi hiljalleen 1970-luvulta lähtien laskettelukeskuksia Saariselälle, Pyhätunturille, Luostolle, Suomutunturille, Leville, Ylläkselle ja Olostunturille sekä Sallaan. Varsinkin Saariselän merkitys korostui, kun erilaiset järjestöt ja yhteisöt rakensivat alueelle omia lomakeskuksiaan. Viime vuosien kehityksen kärjessä ovat olleet nimenmaan Levi ja Saariselkä. Matkailun ympärivuotistaminen on vaatinut innovatiivista otetta niin kunnilta kuin matkailuyrittäjiltä, ja erilaisia kulttuuriperintöön liittyviä ilmiöitä on vaihtelevalla menestyksellä tuotteistettu matkailua varten. Kesä- ja talvikauden lisäksi myös ruska-aika alkusyksystä on noussut selväksi sesonkikaudeksi. On myös muistettava valtava ”joulupukkimatkailu” eri puolilta Eurooppaa Rovaniemelle jouluajan alla, kun Lappiin saapuu entokonekaupalla pääasiassa lapsiperheitä oikeaa joulutunnelmaa hake- maan,. Lähde: http://lapinkavijat.rovaniemi.fi/vaeltaja/historia.html. Viitattu 17.7.2013. Matkan varrella Ensimmäisten autojen tullessa Suomeen 1900-luvun alussa ei luonnollisesti huoltoasemajärjestelmää ollut olemassa. Sen taustalla voidaan nähdä kestikievarilaitos, jossa matkaajalle tarjottiin maksua vastaan huoltoa – niin ihmisille kuin hevosillekin. Öljytuotteita sen sijaan alettiin myydä jo 1800-luvun puolella ja 1900-luvun alussa ilmestyivät markkinoille kansainväliset öljyfirmat, Esso ja Shell. Vuonna 1928 aloitti toimintansa Gulf ja vuonna 1929 neuvostoliittolainen Suomalainen Nafta. Virolaiset liuskekivibensiinin tuottajat perustivat vuonna 1934 Trustivapaa Bensiinin ja saksalaiset maahantuojat Suomen Petrooli Osakeyhtiön. Polttoaineen jakelu oli vuosisadan alussa astiakauppaa. Myyjinä olivat mm. apteekit ja rautakaupat, joissa polttoaine myytiin valmiiksi kannui- hin pakattuna. Ensimmäinen polttoainepumppu löytyy Viipurista vuodelta 1912. Vanhimmat ns. jakeluasemat olivat Viipurissa ja Helsingissä. Vähitellen jakeluasemien määrä lisääntyi autokannan kasvaessa; Shell-asemien perustaminen aloitettiin vuonna 1924. Ensimmäiset jakelu- pisteet olivat erilaisia kevytrakenteisia kioskeja, joiden yhteydessä oli polttoainesäiliö, josta käsin pumpattiin bensiini säiliön päällä olevaan lasiseen mittasäiliöön, josta se sitten letkulla jaettiin auton polttoainetankkiin. 1920-luvulla jakelukioskeihin ilmestyi katos ja bensa-asemat saivat oman arkkitehtonisen ilmeensä lippoineen ja pyöristettyine kulmineen. Vaikka ne olivatkin usein arkkitehtien piirtämiä, oli niiden pe- rusilme kopio amerikkalaisilta asemilta. Ensimmäinen varsinainen huoltoasema, jossa oli jakelupisteen lisäksi autolle huoltotilat ja asiakkaille käymälä, perustettiin Tampereelle vuonna 1929. Sota-aika aloitti polttoaineen säännöstelyn, joka jatkui vuoteen 1949 asti. Ne autot, joita sotaväki ei tarvinnut, pantiin seisomaan tai varustettiin puukaasuttimilla. Se oli laite, jossa poltettiin puuta tai puuhiiltä, joista saatiin hiilimonoksidia, joka kelpasi polttomoottorille käyntiaineeksi. Sodan jälkeen vuonna 1949 polttoainekauppa vapautui ja nyt pääosa polttonesteistä tuotiin Neuvostoliitosta osana idänkaupan clearing-kaup- paa – siis käytännössä valtioiden välistä tavaranvaihtoa. Mutta jo vuonna 1947 oli perustettu myös kotimainen öljy-yhtiö Neste, joka kuitenkin pääsi varsin hitaasti liikkeelle. Itse polttoaineiden jakelukauppa oli kansainvälisten yritysten käsissä. Markkinajohtajia olivat Shell, Esso ja © SF-Caravan © Mobilia